Helsingin sanomat julkaisi eilen terveyssosiologian dosentti Markku Myllykankaan haastattelun. Jutussa Myllykangas kritisoi uskomushoitoja ja puolustaa tutkimukseen perustuvaa lääketiedettä.
Minusta artikkelin kiinnostavin kohta oli tämä: ”Myllykangas uskoo, että yksi syy uskomushoitojen, kuten homeopatian, vyöhykehoitojen ja reikin suosioon ovat tarinat.”
Nyt ollaan viestinnän ytimessä. Miksi tarinat sitten ovat niin vaikuttavia?
HS jatkaa: ”Kun kuulemme rohkaisevan kertomuksen, emme välitä kysellä tieteellisen todistelun perään. Niitä tarinoita kerrotaan innokkaasti mediassa, sillä ne ovat vetävämpiä kuin tieteelliset faktat.”
Tarinoiden teho perustuu samastumiseen, siis siihen, että kuulija pystyy asettamaan itsensä tarinan päähenkilön asemaan. Jos tarinan päähenkilö on ollut vakavasti sairas ja parantunut (tarinan mukaan) esimerkiksi valkosipulia syömällä, kuulija on taipuvainen uskomaan tai ainakin harkitsemaan uskomista valkosipulin parantavaan voimaan.
Artikkeli herätti minut kysymään, miksi koululääketiede ei käytä tarinallisuutta itse. Luulisin, että paranemistarinoita on paljonkin. Myös tieteelliset faktat voi leipoa tarinaan, jolloin ne välittyvät kuulijoille vaikuttavalla tavalla. Kaikki varmasti muistavat esimerkiksi tarinan omenasta, Newtonista ja painovoimasta.
Ilkka Enkenberg 