6.12.1917
1900-luvun alussa aika itsenäisyydelle oli kypsä. Venäläistämiskaudet olivat tehneet tehtävänsä, ja varsinkin ylioppilaiden into irrottaa Suomi Venäjästä vaikka väkisin oli huipussaan. Ennen kuin jääkärit ehtivät toteuttamaan suunnitelmaansa, keisarivalta Venäjällä romahti.
Tilaisuus oli koittanut!
1917 – Suomen synty -kirjasta:
—
Senaatti muokkasi itsenäisyysjulistusta yöistunnossa 29. marraskuuta ja vielä seuraavan päivän puolella niin, että se ei ehtinyt ajoissa eduskunnan istuntoon. Puhemies Lundsonia pyydettiin viivyttämään eduskunnan perjantain istuntoa puolella tunnilla, mitä ei tapahtunut. Kansanedustajat ehtivät lähteä viikonlopun viettoon, eikä Suomea siten voitu julistaa itsenäiseksi.
Seuraava yritys oli tiistaina 4. joulukuuta. Silloin Svinhufvud piti eduskunnalle puheen, jossa totesi muun muassa, että “Suomen eduskunta on 15. päivänä marraskuuta […] julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen.” Lisäksi hän totesi, että uuden tasavaltaisen hallitusmuodon pääperusteet on saatava voimaan viipymättä. Eduskunnan puhemies kiitti ja lupasi esittää asian eduskunnalle.
Vastaanotto oli yllättävän nuiva, olihan kyse suuresta ja tärkeästä asiasta. Sosialidemokraatit esittivät Svinhufvudin puheen jälkeen vastalauseen, sillä heidän mielestään senaatti oli käyttänyt valtaa, jonka piti kuulua eduskunnalle. Suomessa olleet ulkomaiset konsulit olivat samaa mieltä, ja niin eduskunnan käsiteltäväksi tuotiin kaksi päivää myöhemmin julistuksen hyväksymistä kannattanut aloite. Eduskunta hyväksyi 6.12.1917 äänin 100–88 P. E. Svinhufvudin johtaman senaatin perustuslakiehdotuksen. Sen mukaan Suomi oli riippumaton tasavalta.
—
Itsenäisyys – vihdoin!
Ennen kuin itsenäisyys oli todella saavutettu, sille piti saada muiden maiden hyväksyntä. Kukaan ei suostunut kuitenkaan tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä ennen kuin Venäjä olisi sen tehnyt.
1917 – Suomen synty -kirjasta:
—
Svinhufvud ei olisi halunnut kääntyä Neuvosto-Venäjällä valtaa pitäneen ja Vladimir Leninin johtaman bolshevistisen kansankomissaarien neuvoston puoleen. Sen sijaan hän halusi tunnustuksen Venäjän perustuslakia säätävältä kansalliskokoukselta, joka oli maltillisempien sosialistien hallussa. Kääntymällä Leninin puoleen Svinhufvud olisi samalla tullut tunnustaneeksi bolshevikit vallanpitäjiksi Venäjällä. Saksa kuitenkin kehotti Suomea kääntymään kansankomissaarien neuvoston puoleen, mihin Svinhufvud lopulta taipui, sillä tunnustus itsenäisyydelle haluttiin mahdollisimman nopeasti, ja Neuvosto-Venäjältä saadun tunnustuksen jälkeen oli odotettavissa myös Saksan tunnustus.
Svinhufvudin johtama Suomen senaatin kolmen hengen valtuuskunta saapui Pietariin 29. joulukuuta 1917. Valtuuskunnan muut jäsenet olivat samana vuonna ministerivaltiosihteeriksi nimitetty Carl Enckell ja kansainvälisen oikeuden professori Gustaf Idmann. Seuraavana päivänä, 30. joulukuuta valtuuskunta odotti kylmässä Pietarin Smolnassa hermostuneina Leninin vastausta. Pietarissa oli pulaa lähes kaikesta, myös polttoaineesta ja puusta, ja niiden myötä lämmöstä. Tuntien odotus päättyi pettymykseen: Lenin kieltäytyi tunnustamasta Suomen itsenäisyyttä. Syynä oli se, että tunnustusasiakirja oli osoitettu Venäjän hallitukselle, kun sen olisi pitänyt olla osoitettu kansankomissaarien neuvostolle.
Svinhufvud neuvostoineen palasi Smolnaan seuraavana päivänä korjatun asiakirjan kanssa. Seurasi jälleen pitkä odottelu tupakansavun täyttämässä rakennuksessa. Lopulta kansankomissaarien neuvoston sihteeri tuli ja ojensi suomalaisille vaatimattoman oloisen paperin, jossa oli vähän mutta tärkeää tekstiä: Venäjän tunnustus Suomen itsenäisyydelle. Sihteeri tarjosi jo kättään hyvästelläkseen suomalaiset, kun Enckell pyysi, että he pääsisivät tapaamaan Leniniä, joka hetken kuluttua saapuikin istuntosalista. Hän kysyi Svinhufvudilta: “Oletteko nyt tyytyväisiä?”. Svinhufvud vastasi: “Kyllä, hyvin tyytyväisiä.” Tapaamisen jälkeen Leniniä nauratti. Hän oli puhutellut Svinhufvudia toveriksi.
—
Lenin tunnusti Suomen oletettavasti siksi, että uumoili saavansa siitä imagohyötyä ulkomaailman silmissä. Lisäksi hän varmaankin ajatteli, että pian Suomessakin tapahtuisi vallankumous. Ulkoisen ja suomalaisia yhdistäneen uhan poistuttua katseet kääntyivät kotimaisiin epäkohtiin, ja pian kääntyivät myös suomalaisten aseet toisiaan vastaan.
Vuonna 1809 käynnistynyt ja loppua kohti kiihtynyt muutos saavutti kulminaatiopisteensä 1917. Suomalaisista oli tullut suomalaisia, ja Suomesta oli tullut itsenäinen Suomi.
Ilkka Enkenberg 