Kun kirja saapuu painosta, minulla on tapana avata tekijänkappale ja vetää keuhkot täyteen sakeaa painomusteen tuoksua. Tällä kertaa paksu tuoksu kutitti nenää tavallista intensiivisemmin, sillä käsillä olevan opuksen kuviin tuota eliksiiriä on lotrattu litratolkulla.
Sain ajatuksen Suomen koko asutushistorian kertomisesta kuvien kautta muutama vuosi sitten etsiessäni kuvia 1917 Suomen synty -teokseen.
Vaikka olin innoissani ja nautin siitä, että pääsisin käyttämään kuvia koko aukeaman kokoisena, asetin samalla itselleni myös haasteita.
Mistä kuvat muinaishistoriaan?
Miten kertoa 10 000 vuoden takaisesta ajasta kuvien avulla mielenkiintoisesti? Jos ensimmäisillä aukeamilla olisi pelkästään kuvia saviruukuista, kivitaltoista, ruosteisista raudankappaleista ja mustavalkokuva Antrean verkosta, kirja saattaisi olla unohdukseen tuomittu.
Ensimmäinen ajatukseni ongelman ratkaisemiseksi oli etsiä kuvia historian elävöittämisestä. Halusin, että kuva kertoo jotain olennaista aikakaudesta ja että siinä ei näy sellaisia esineitä, joita kyseisellä aikakaudella ei käytetty. Lisäksi kuvan piti olla visuaalisesti toimiva eli suomeksi sanottuna näyttää hyvältä. Lopulta yhdelle kirjan kivikaudesta kertovalle aukeamalle tiensä löysi Kierikkikeskuksen kuva, jossa kolme kivikauden metsästäjää on matkalla kenties hyljejahtiin. Samalle aukeamalle mahtui myös ruukku, jollaiseen hylkeenlihaa säilöttiin.
Melko pian tajusin tarvitsevani kirjaan kuvituskuvia, sillä ne antaisivat mahdollisuuden itse päättää esimerkiksi siitä, millaisia esineitä kuvassa näkyy ja millainen tunnelma siinä on.
Muistin, että aikanaan samaan aikaan kanssani mainostoimistossa työskennellyt Nunnu Halmetoja on tehnyt kuvituksia, ja vieläpä hyviä sellaisia. Päätin soittaa hänelle. Nunnu ei lähtenyt hankkeeseen mukaan mutta suositteli tuntemaansa Anne Kimiläistä, joka oli ennenkin kuvittanut varhaishistoriaa.
Anne olikin verraton löytö, ja yhteistyö sujui hyvin: minä kerroin, mitä halusin kuviin ja hän ystävällisesti toteutti visioni.
Kalifin rahakirstu
Toinen haaste oli resurssien rajallisuus. Kirjassa on 240 kuvaa. Jos jokainen niistä maksaisi vaikka 50 euroa, pelkkiin kuviin menisi 12 000 euroa. Kustantajan rahakirstua varjeleva suurvisiiri saisi todennäköisesti jonkinasteisen kohtauksen, jos ehdottaisin hänelle kyseisenlaista kuvabudjettia. Niinpä työnäni oli etsiä myös paljon ilmaisia tai lähes ilmaisia kuvia.
Onneksi niitä löytyy, kun jaksaa etsiä.
Esimerkiksi Olaus Magnuksen vuonna 1539 julkaistu Carta Marina on tekijänoikeuden ulkopuolella, sillä tekijän kuolemasta on yli 70 vuotta. Se on myös äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä se kertoo, millaisia uskomuksia Pohjolaan on sen tekemisen aikaan liitetty. Lisäksi se on lukuisine yksityiskohtineen visuaalisesti näyttävä.
En tiedä, voiko itse Nousiaisissa kuvattua Pyhän Henrikin sarkofagia laskea ilmaiskuvaksi, vaikka se kustantajan näkökulmasta sellainen onkin. Kuparilaatoilla päälystetty arkku hämärässä kirkossa oli vaikea kuvattava. Pehmeä metalli tuntui imevän valon sisäänsä. Mukana olleet kuvausvalot polttivät lähes väkisin jonkin kohdan kuvassa puhki, vaikka valoja varjostettiin sateenvarjolla. Samaan aikaan joku toinen kulma jäi pimeäksi.
Yhdistin sarkofagin kuvauksen pieneen kesälomareissuun. Kävimme Naantalissa kirkkokonsertissa ja uimassa. Satuimme olemaan liikkeellä juuri Turun Down by the laituri -festivaalin aikaan, joten alueen majoituspalvelut olivat suunnilleen täynnä. Meidän viisihenkinen perheemme yöpyi siten Raision keskustassa sijaitsevassa hotellissa, joka vaikutti olevan Baltiasta saapuvien rakennusmiesten kantapaikka. Kaikki ei ollut ihan viimeisen päälle, esimerkiksi sviittimme jääkaapista löytyi edellisen asukkaan puoliksi syödyt eväät. Lapset olivat kuitenkin innoissaan, kun viiden hengen tupa käsitti oleskeluaulan ja kaksi erillistä makuuhuonetta. He saivat siten oman huoneen, ja se oli paras hotelli ikinä! Eri ikäisenä sitä arvostaa vähän eri asioita.
Tiukka paikka 1990-luvulla
Vaikka varhaishistoria asetti omat haasteensa, kaikkein vaikeinta on löytää hyviä ja edullisia kuvia lähihistorian ilmiöistä ja tapahtumista. 1900-luvun alkupuoliskolta löytyi vielä hyvin kuvia esimerkiksi museoviraston kokoelmista, mutta vuosisadan loppua kohti tultaessa kuvien etsiminen nosti yhä suurempia hikikarpaloita otsalle.
Mistä kuvat esimerkiksi 90-luvun laman leipäjonoista, jääkiekon ensimmäisestä maailmanmestaruudesta, Nokiasta ja siitä, kun kaupoissa alettiin maksaa euroilla?
Kuvapankista, mikä tällaisissa uutiskuvien tapauksessa tarkoittaa yleensä Lehtikuvaa, ostettuna tällaisia kuvia minulla oli vara ottaa vain muutama. Nokian mainoksen sain pyytämällä itse firmasta, ja muutkin kuvat löytyivät aina jostain, mutta niiden etsimiseen meni huomattavasti enemmän aikaa kuin vaikkapa keskiajan kuvien etsimiseen.
Yksi pelastajani oli Helsinkikuvia.fi. Se on Helsingin kaupunginmuseon kuvapalvelu, jonka otokset ovat käytettävissä CC-lisenssillä.
Haasteista huolimatta ja kenties osittain myös niiden vuoksi kirjan tekeminen oli hauskaa. Pyrin kuvia etsiessäni siihen, että niitä voisi käyttää sivuilla mahdollisimman suurina, jopa aukeaman kokoisina. Pääosin tämä myös toteutui.
Rakkaani, 1800-luku
1800-luvussa on minulle jotain erityistä. Oikeastaan paneuduin siihen ensimmäistä kertaa kunnolla kirjoittaessani Suomen synnystä, ja saman tien se vei sydämeni mukanaan. Vuosisata on äärimmäisen kiehtova, koska sen kuluessa maailmasta tuli sellainen kuin me sen tunnemme. Koneet alkoivat valmistaa tavaroita, erilaiset aatteet levisivät, suurin osa kansasta oppi lukemaan, ja suomalaiset tajusivat olevansa suomalaisia.
Lisäksi 1800-luku on pullollaan hienoja kuvia, joiden avulla lukijalle voi kertoa jotain olennaista. Sellainen on vaikkapa C. L. Engelin vuonna 1816 maalaama näkymä Helsingin Senaatintorille.
Helsingistä oli tullut Suomen pääkaupunki vuonna 1812 ja Engelistä Helsingin uudelleenrakennuskomitean arkkitehti vuonna 1816. Kuvassa näkyy ihmisiä eri yhteiskuntaluokista ja esimerkiksi Ulrika Eleonooran kirkon torni. Kirkko purettiin uuden ja komeamman keskustan tieltä. Sen lattian ääriviivat voi yhä löytää Senaatintorin kiveyksestä, johon ne aikanaan merkittiin.
Eikä tietenkään 1800-lukua ilman viiksekästä imperaattoria.
Minä aina intoilen ylläolevan kaltaisista kuvista, jotka on otettu ohimenevässä tilanteessa. Venäjän keisari eli Suomen suuriruhtinas erottuu kuvan keskellä verrattain selvästi, mutta kuvaaja on ehkä ollut ahtaassa veneessä ja taltioinut otokseensa myös merimiespuvussa olevan henkilön selän. Lisäksi keisarinna näyttää olevan vähän liikkeessä, eivätkä kaikki katso kameraan.
Selasin kirjaprojektin aikana läpi tuhansittain kuvia, mikä oli mielenkiintoinen ja mieluisa urakka. Seuraavan historiallisen kirjan aihe on vielä auki, mutta toivon, että pääsen siinäkin käyttämään runsaasti kuvia.
Ilkka Enkenberg 