”Isäkirja on kahden miehen rehellinen kuvaus siitä, millaista on olla isä. Ilkka ja Markus kertovat hauskojen, karvaiden ja elämänmakuisten tositarinoiden avulla isän kokeman tunneskaalan ilosta raivoon ja pettymyksestä ylpeyteen. Kumpikin kirjoittajista kertoo rehellisesti ja jopa raadollisesti omista onnistumisistaan ja demoneistaan ja kommentoi toisen edesottamuksia ymmärryksen lasit silmillään.
Isäkirja on muutakin kuin hersyvää naurua ja liikuttavia hetkiä. Se on vertaistukea jo isiksi tulleille ja johdatus tulevaan isäksi aikovalle tai pian tulevalle. Lapsen toiselle vanhemmalle se on ainutlaatuinen ikkuna isän kokemukseen.
Kirjan sarjakuvamainen ja leikittelevä kuvitus antaa lukijan pohtia isän tunnemaailmaa omakohtaisesti.”
Tällainen on lokakuun alussa ilmestyvän Isäkirjan takakansiteksti.
Minulla on kolme lasta, jotka nyt ovat alakouluikäisiä. He ovat minulle hyvin rakkaita. Se ei kuitenkaan ole ainoa tunne, jonka lapset ovat minussa herättäneet. Sen jälkeen, kun ensimmäinen lapsemme syntyi, olen kokenut tunteita, joita en ikinä sitä ennen ollut kokenut.
Olen ollut niin vihainen, että olen menettänyt itsehillintäni. Olen ollut sydänjuuriani myöten pettynyt (lähinnä itseeni). Olen ollut pohjattoman huolissani. Olen rakastanut vailla pyyteitä. Olen ollut niin täynnä onnea, että keuhkoihin ei voi vetää enempää ilmaa ja huulet meinaavat pudota naaman reunoilta.
Matka näille minulle uskottujen ihmistaimien kanssa on tähän asti ollut yllättävä, mutkainen ja mäkinen. Ennen kaikkea se on suuntautunut itseeni, josta olenkin löytänyt paljon sellaisia lokeroita, joissa en ollut aiemmin käynyt. Tuskin kukaan on opettanut minulle niin paljon itsestäni kuin lapseni ovat.
Minulla on ollut sellainen onni, että olen voinut keskustella isyyden syvimmistä tuomiorotkoista ja aurinkoisimmista kukkuloista ystävän kanssa. Näiden keskustelujen pohjalta päätimme hänen kanssaan kirjoittaa kirjan syöksystämme isyyden äkkisyvään päätyyn.
Markus Forsell on epäilemättä paljon ansioituneempi isä kuin minä. Hänet on nimittäin valittu vuoden isäksi vuonna 2013. Velmuilut sikseen, oikeasti kerromme kirjassa avoimesti niin suurimmista epäonnistumisistamme kuin parhaista isyyden hetkistä. Nämä ovat kuitenkin sikäli hyvin erillisiä asioita, että suurimmat epäonnistumiset ovat useimmiten omaa syytä, kun taas onnen korkeimmat kukkulat rakentuvat vahvasti niille hetkille, kun lapset ovat omia itsejään.
Tässä minuuden rakentumisessa voimme toki olla heidän tukenaan, mutta se ei aina ole helppoa, kuten kirjan lukija tulee huomaamaan. Esimerkistä käyköön tapaus, jossa klassisesti tehdään juuri päin vastoin kuin itse on opetettu:
Häpeä – tein juuri niin kuin lapsiani varoitin
MARKUS: Onginta, virvelöinti ja pilkkiminen kuuluvat mökkipuuhiimme molempien isovanhempiemme mökeillä. Kaikkia näitä yhdistää vaaratekijänä koukku. Olen antanut lasten laittaa itse matoa koukkuun, vaihtaa viehettä ja laittaa pilkkiin toukkaa jo ihan pienestä alkaen. Varoituksen sana on aina sama ennen kalastamista: koukku on terävä ja jos se menee sormeen niin edessä on lääkärireissu. Tällä muistuttelulla ja varoittelulla olen pyrkinyt ennakoimaan tilanteiden eskaloitumisen. Minullehan se sairaalareissu napsahtaisi ja ikävä olisi keskeyttää mökkeily pariksi tunniksi terveyskeskusreissun vuoksi. Itsekästä, mutta totta. Etukäteen varoittelu on huono tapa ja eihän siitä mitään hyötyä ole. Jos koukku menee sormeen niin se menee. Jos aina varoittelee ja maalailee uhkakuvia, tulee joskus se kerta kun onnettomuus sattuu.
Tämä oli se päivä, kun varoituksen sanat toteutuivat mutta eri tavalla kuin oletin. Vietimme kesäistä viikonloppua suvun lapsiperheiden kesken vanhempiemme mökillä. Mökki, oikeastaan vanha maatila, sijaitsee joen varrella. Joki rajoittuu kosken ja padon väliseksi kaistaleeksi missä parhaat ahvenpaikat ovat kosken alla virtauksissa. Sinne pääsee veneellä. Otin sen verran lapsia mukaan kun soutuveneeseen mahtuu. Pari omaa lasta ja heidän serkkunsa lähtivät mukaani voitonriemuisina: koskelta saisi aina ja paljon kaloja. Mukaan otimme kasan matoja, pari onkea ja virvelin. Ahventa ja särkeä nousi molemmilla ongilla veneiden päistä. Kolmen pojan vuorot menivät sujuvasti, tällä kertaa ei ollut kinaa sillä jokainen sai jatkuvasti tärppejä ja kaikille osui joukkoon syömäkokoisia ahvenia.
Aloin tulla malttamattomaksi. Kalastaminen on ollut yksi lapsuuden harrastukseni ja huomasin laittavani virveliä heittokuntoon. Valitsin parhaan ahvenlipan, sen minkä perässä roikkuu oranssi muovinen kala. Tunsin jo savustetun ahvenen tuoksun, nyt vain muutama heitto strategisille paikoille ja saalis veneeseen. Vapa selän taakse, katse kiven viereen. Tuolta se vonkale otetaan. Heitto. Vapa jännittyy oudosti, siima ei lennä, edessä ei molskahda uistin veteen. Takaani kuulen kivuliaan huudon ja itkun. Lippa roikkuu poikani otsassa. Olen heittänyt malttamattomana veneen suuntaisesti ja osunut suoraan poikani silmien väliin. Pari senttiä alemmas ja sivuun ja lippa olisi ollut silmässä. Lapsi huutaa, enemmän pelkoa kuin kipua. “Iskä, miksi et katsonut taakse kun heitit! Aina sanot meille että pitää katsoa taakse kun heittää ja nyt et itse katsonut! Pitääkö meidän nyt mennä lääkäriin? Se on SUN vika!” Kaksi muuta poikaa itkee säikähdyksestä. Häpeän niin että voisin vaipua kosken alla olevaan syvänteeseen. Miten olin noin tyhmä ja malttamaton? Aina, siis oikeasti aina, muistutan lapsia katsomaan selän taakse ennen heittoa ja nyt en itse malttanut katsoa.
Soudin muutaman sadan metrin matkan mökille. Kannoin pojan sylissäni. Sillä välin kaksi muuta lasta juoksi sisälle itkien ja saivat kerrottua että nyt sattui ja pitää mennä lääkäriin. Vaikka tilanne ei ollut niin hurja, oli se totta. Hyppäsimme auton kyytiin ja suuntasimme läheiselle terveysasemalle, missä osaava lääkäri kertoi ottaneensa kesän aikana kymmeniä ongenkoukkuja lasten sormista, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun koukku on otsassa. Lääkäri ihmetteli miten sen edes lapsi oli sinne saanut. Ennen kuin ehdin selittää itseäni kuiville, tokaisi lapsi että iskä heitti sen ja ei edes katsonut taakseen veneessä. Hävetti ja tuntui että se oli ihan oikein. Pikainen puudutus, koukku pois otsasta, lippa mukaan ja kaupan kautta mökille. Siinä lohdutusjäätelöitä syödessämme totesimme, että onginta jatkukoon laiturilta. Lapsi oli rauhoittunut. Itselläni oli häpeä päällä. Mitähän muutkin aikuiset minusta ajattelevat? Miten olin niin huolimaton? Kuinka tyhmää on jankata lapsille ohjetta jota ei itse noudata.
Kesä meni ja koulu alkoi. Ensimmäisenä koulupäivänä opettaja pyysi lapsia piirtämään kesän mieleenpainuvimman muiston. Lapseni esitteli sinä päivänä kotona ylpeänä piirustusta jossa hän itkee isoja kyyneleitä uistin otsassa. Häpeääni sekoittui jo hiven hilpeyttä ja huumoria. Ensi kesänä komentaisin lapsia kalastuksessa vähemmän ja keskittyisin ihan omaan tohelointiini.
ILKKA: Pidän kaikenlaisten asioiden heittelystä. Ehkä koripallo viehättää minua juuri sen takia. Olen monesti ihmetellyt, miten rannoilla on yhä kiviä, kun minä ja muut asialle vihkiytyneet yhtenään viskomme niitä meriin, järviin ja lampiin joka puolella maailmaa. Onneksi vesi palauttaa suuren osan kivistä ennen pitkää takaisin rannalle.
Useammin kuin kerran olen joutunut tilanteeseen, jossa olen kieltänyt lasta heittelemästä kiviä esimerkiksi uimarannalla. Silloin vasta-argumentti on se, että heittelethän sä itekin aina. Paljon vaikeampi on selittää lapselle, miksi iskä saa heitellä kurkkuja ja omenoita ilmassa mutta lapset ei.
“You talk the talk but do you walk the walk” olen joskus kuullut sanottavan.
Kuinka usein tuleekaan sanottua lapselle jostain, jota ei itse pysty tai muista noudattaa. Vaappu otsassa on varmasti ikuinen muisto. Se on siitä hyvä tarina, että vaikka tilanne ei ollut mukava, siinä oli tärkeä opetus: kaikki tekevät virheitä. Vieläpä sellaisia virheitä, joista ovat itse varoitelleet etukäteen!
Kirjassa on seuraavat luvut, jotka täyttävät yhteensä noin 360 sivua:
- Rakkaus
- Turhautumisesta raivoon
- Häpeää ja kateutta
- Ilotulitusta ja onnessa rypemistä
- Pelkoa ja huolta
- Pettymystä koko luku
- Epävarmuudesta hämmennykseen
- Ylpeydestä yhteenkuuluvuuteen
- Super
- Takeaway
Kirja kertoo arkisten ja vähemmän arkisten tositarinoiden kautta siitä, millaista on olla isä. Niin hyvässä kuin pahassa. Minä ja Markus kommentoimme toistemme edesottamuksia tavoitteenamme kannustaa nykyisiä ja tulevia isiä avoimeen ja häpeän kuilun ylittävään dialogiin.
Isien välisen kohtaamisen lisäksi tavoitteenamme on toimia vertaistukena ja myös avata isien kanssa eläville ja töitään tekeville ikkuna siihen, mitä isä tuntee ja kokee.
Jos pohdit, mikä voisi olla hyvä isänpäivälahja, tai lahja tulevalle isälle, tässä on hyvä vaihtoehto.
Ilkka Enkenberg 