Tämä ei ollut niitä aamuja. Olin antanut itselleni helpohkon tehtävän: kirjoita Ilmari Juutilaista käsittelevä osio suomalaisista sotasankareista kertovaan kirjaan valmiiksi. Aikaa oli, sillä vaimo ja lapset olivat maalla mummolassa. Ainakin kuuteen, sen jälkeen pää on jo niin sekaisin, että luova työ on turhaa. Olin toimistolla yhdeksältä. Muut viettivät lomiaan, ja viereisessä Koffin puistossa ensimmäiset leiriytyivät jo aurinkoiselle nurmikolle. Katsoin uutiset. Luin FB:n. Luin Twitterin.
Joko lähti kirjoittaminen vauhtiin, otti sanaseppo tuulta alleen? Paskat. Katsoin edellispäivän suurtaistelun avainhetket. Yleensä säästän tämäntyyppisen sisällön lounaalle, mutta Saksan 55-1 voitto Brasiliasta antoi hyvän verukkeen siirtää ensimmäisen merkityksellisen näppäimenpainalluksen tuonnemmaksi.
Tuonnempi oli nyt. Tunti tuhrattu. Tässä vaiheessa aina ottaa pattiin. Jos olisin aloittanut 10 minuutin uutisten vilkuilun jälkeen, olisin jo hyvässä vauhdissa. Sitä kovempi tahti. Lounas. Iltapäivällä puheluita ja hieman luppoaikaa. Pääsin laskunkin lähettämään. Toivottavasti laittavat ennakot maksuun eräpäivänä.
Työpäivä päättyi kello 18. Kukistin Juutilaisen, tuon ilmojen voittamattoman kotkan. Tosin vain paperilla ja puolinaisesti. Siltä nimittäin aina tuntuu, kun kirjoittaa ihmisestä pelkkien elämäkertojen perusteella. Pelkkien siksi, että ei ole enää tilaisuutta haastatella. Aiemmat elämäkerturit ovat varmasti tehneet hyvää työtä, mutta alkuperäinen lähde on aina alkuperäinen.
Päivän sana: syöksy. Juutilainen syöksyi 70 vuotta sitten Messerschmitt-koneellaan sataaviittäkymppiä nopeammin kuin tehdas lupasi vehkeen kestävän. Kesti se silti, vaikka lentäjän vintissä pimeni, kun tuli oikaisun aika. Oma syöksyni ei ollut yhtä vauhdikas kuin Juutilaisen, mutta se vei täysin uuteen ja vieraaseen maailmaan. Ensimmäiseen omaan blogiin.
Merkintä kirjoitettu 9.7.14
Ilkka Enkenberg 