Neuvostoliiton eräänä tavoitteena talvisodassa oli katkaista Suomi kahtia Oulun korkeudelta. Tehtävää lähti ensin suorittamaan 163. Divisioona, jonka yrityksen Suomi torjui Suomussalmen taisteluissa joulukuussa. 163. Divisioonan tueksi Neuvostoliitto lähetti 44. Divisioonan, joka oli Ukrainassa koottu joukkoyksikkö ja jonkinlaisen eliittijoukon maineessa. Se oli sotinut ennen Suomea Puolassa.
Eversti Hjalmar Siilasvuon johtamat suomalaisjoukot aloittivat Raatten tietä pitkin länttä kohti matkanneen neuvostojoukon häirinnän sivustoilta metsien suojista. Neuvostoliittolaiset säikähtivät. Heillä ei ollut hiihtotaitoa eikä tietoa suomalaisten todellisesta määrästä. Pimeästä tulevat iskut voimistivat huhuja suomalaisten noitavoimista ja levittivät joukossa pelkoa. Kova pakkanen ei helpottanut ilman talvivarustusta liikkeellä olleen joukon oloa. Oli tultu kauas siitä, kun divisioona ylitti valtakunnanrajan soittokunnan soittaessa fanfaareja jouluaaton aattona.
Siilasvuon suunnitelmana oli pilkkoa tien varsille kaivautuneet neuvostojoukot osiin ja tuhota ne pala palalta. Suomen 9. Divisioonan yleishyökkäys Raatteen tiellä käynnistyi 5.1.1940. Lainaus Talvisota päivä päivältä -kirjasta.
— Lainaus alkaa —
Raatteen taistelu
9. Divisioonan yleishyökkäys Raatteen tielle kaivautunutta Neuvostoliiton 44. Divisioonaa vastaan alkoi. Suomalaisten suunnitelmana oli pilkkoa tien vierille puolustukseen järjestäytyneet neuvostojoukot osiin ja katkaista tie useista kohdin. Yleishyökkäyksen alkaessa taistelut olivat jo paikoin käynnissä, muun muassa Haukilassa, jossa sijaitsivat 44. Divisioonan läntisimmät ja pisimmälle edenneet osat. Siellä oli myös Suomen hyökkäyksen painopiste. Lunta oli noin 40 cm ja pakkasta noin 30 astetta.
Haukilan lisäksi suomalaiset hyökkäsivät tietä kohti Tyynelän kylän kohdalla, noin neljä kilometriä etulinjasta sekä Likoharjun kohdalla, noin 15 kilometriä etulinjasta.
Haukilassa hyökkäsivät JR 27 etelästä ja JR 65 pohjoisesta. JR 65 eteni päivän aikana tien tuntumaan pysähtyen konekivääri- ja pikakivääripesäkkeiden ristituleen. Tykistön 20 minuuttia kestäneen tulivalmistelun jälkeen hyökännyt JR 27 ei edennyt päivän aikana juurikaan. Sen kärki sai muutamia neuvostopesäkkeitä vallatuksi mutta joutui lopulta perääntymään maahan kaivettujen panssarivaunujen, jalkaväen ja tykistön ankarassa tulessa. Hyökkäys keskeytettiin yön ajaksi. Mukana ollut Toivo Lesonen kirjoitta kirjassaan Rivimiehen sota kynällä ja kameralla 1939–1944:
”Jännitys ja varovaisuus tekivät etenemisen hitaaksi. Sitten kuului laukaus, toinen ja pian laukauksia ei enää erottanut toisistaan. Luodit paukkuivat puissa, mukana saattoi olla myös räjähtäviä luoteja. Tilanne tuntui sekavalta pimeässä yössä, ei ollut enää tietoa, mistä ammutaan.”
Tyynelää kohti hyökännyt Osasto Kari kohtasi kolmen hyökkäysvaunun tukeman neuvosto-osaston ja pysähtyi. Se yritti hyökätä illalla vielä uudelleen, mutta panssarintorjunta-aseiden puute esti onnistumisen. Punapanssarit pääsivät aukeassa maastossa oikeuksiinsa.
Likoharjulle hyökänneet JR 64:n osat hyökkäsivät suoraan marssiryhmityksestä vihollista päin ja valtasivat tien eteläpuoliset pesäkkeet. Konekiväärit ja panssarivaunut pysäyttivät kuitenkin suomalaisten hyökkäyksen tälläkin suunnalla, vaikka yksi silta ehdittiinkin räjäyttää.
Lämpötila laski Suomussalmen suunnalla yöllä jopa -40 asteeseen. Suomalaisilla ei ollut mukanaan kuin muutamia telttoja, joten miesten oli yövyttävä taivasalla.
— Lainaus päättyy —
Palaamme Raatten tielle huomenna.
Ilkka Enkenberg 