Millaista sinun elämäsi olisi ollut 1800-luvulla? Todennäköisesti olisit asunut maalla ja tehnyt raskasta työtä. Noin 20-vuotias ylioppilas Ehrström matkusti Hämeessä 1810-luvulla ja piti matkastaan päiväkirjaa. Hänen paikoitellen humoristisen tekstinsä kautta pääsemme kurkistamaan 200 vuoden päähän, aikaan, jolloin Suomi oli juuri irroitettu Ruotsista.
Ote juuri ilmestyneestä kirjastani 1917 – Suomen synty.
—
Matkalla Suomessa
Koska söin Mierolassa runsaasti sokeria kahvin kanssa ja koska en lapsuusvuosinanikaan ole liiemmin säästellyt tätä ainetta, alituinen sade aiheutti sen, että makea olemukseni alkoi sulaa ja kaikki minusta ja vaatteistani valuva vesi näytti ja maistui siirapilta. Heti kun oli saapunut Vitsiälään, koko kylän lapset kerääntyivät ympärilleni ja alkoivat imeä takkiani; tämä vielä menetteli, mutta kun he näyttivät tahtovan maistella myös sormiani ja nenääni, jouduin aivan hämilleni. Pelastauduin järveen, jonne heittäydyin päistikkaa, ja pääsin vaivalloisista vieraistani, itse tosin sulin siinä määrin, että olen nyt puolta kyynärää lyhempi.
Makeanhimoisten lasten hyökkäyksen kohteeksi joutui kesäkuussa 1811 Eric Gustaf Ehrström, parikymmenvuotias ylioppilas, josta myöhemmin tuli pappi ja kirjailija. Hän toimi Krogiuksen perheen kotiopettajana Turussa ja oli menossa heidän kanssaan kesänviettoon Hauholle. Ehrström piti matkallaan päiväkirjaa hauskaan tyyliinsä. Vaikka ylioppilas tuskin lyheni järvessä, sokeri todella oli tuohon aikaan harvojen herkkua.
Vesiväylät olivat pitkään tärkeitä kulkureittejä. Ne olivat usein harvalukuisia teitä nopeampia. Koska kirkossa oli silti tapana käydä, se tehtiin talvisin reellä, jos mahdollista, ja kesällä veneellä.
Täällä tullaa yleisesti kirkkoon vesiteitse, osaksi siksi, että vesimatka on lyhyempi kuin maantietaival, osaksi myös seuran vuoksi; koko kylä saa silloin seurata mukana, hevoset saavat levätä, eikä kirkkoon silti tarvitse kulkea jalan. Lukuisten veneiden tulo muodosti varsin viehättävän näytelmän. Järvi oli miltei tyyni, vain vieno väre sai sen pinnan värehtimään, ja joka suunnalla näki veneiden kyntävän tyvenen laineikon halki titaanien tavoin. Olisi saattanut luulla, että järven mahtava valtias, iäkäs Neptunus halusi viettää koko hoviväkensä kanssa kesän juhlaa valtakuntansa yläpinnalla. Isoja ja pieniä veneitä lipui sikin sokin, niin pikkuisia, kaksi- tai kolmiairoisia jollia kuin isoja, kaksi- tai kolmetoista-airoisia veneitä. Näki, miten samankokoiset veneet kilpailivat keskenään, kuka ehtisi ensin, voittaja hurrasi kerran, ja sitten kaikki kokoontuivat rannalle ja vaelsivat yhteiseen päämääräänsä – Iäisen Jumalan temppeliin.
Ehrström ei ollut vain elävin kuvin kirjoittanut ylioppilas. Hänestä tuli myöhemmin ensimmäisiä, joka puhui suomen kielen aseman puolesta. Åbo Underrättelser -lehden julkaisemassa kirjoitussarjassa Finska språket betraktadt såsom nationalspråk hän vaati, että suomesta tehtäisiin koulujen opetuskieli ja että viralliset asiakirjat olisi kirjoitettava suomeksi.
Matkakuvaukseen liittyy myös ruotsia äidinkielenään puhuneen ylioppilaan kuvaus Hämeen asukkaista, joita hän vertaa pohjalaisiin. Ehrström oli itse kotoisin Pohjanmaan Luodosta.
Ylipäätään huomaa, että nämä suomalaiset eivät kuulu samaan heimoon kuin pohjalaiset, ja he ovat ehkä monessakin asiassa näistä jäljessä. En tiedä, rohkenenko väittää, että suomalaiset ovat yleisesti vähän pienikasvuisempia, mutta sellaisilta he minusta vaikuttavat. Ulkomuodoltaankaan he eivät vetäne vertoja pohjanmaalaisille, mutta monilla aloilla heitä voi toisaalta pitää turkulaisia parempina, erityisesti kohteliaisuuden ja sävyisyyden. Tuskin missään olen tavannut väkeä, joka olisi ollut omalla tavallaan yhtä kohteliasta ja huomaavaista kuin täällä, eritoten pitäjän herrasväkeä, mutta myös vieraita kohtaan. Poikkeuksena ovat kestikievarit, niissä ollaan usein röyhkeitä.
Suomalaisten arkiolemus on jokseenkin siivoton, etenkin miesten. Heillä on muitten vaatteittensa päällä hamppukuituinen sortuutti (pitkä takki), joka on ommeltu aivan paidan tapaiseksi, vain edestä avoimeksi, ja siihen kuuluu vyötärölle solmittava vyö. Tätä sortuuttia kutsutaan mekoksi, ja kun sen näkee ensimmäisen kerran, sitä pitää ilman muuta paitana, ja koska se on tosi likainen, miehet näyttävät varsin somilta. Naisten vaatetus muistuttaa enemmän Pohjanmaan suomalaisnaisten asua.
Matkamies kiinnittää huomiota myös ihmisten asumuksiin, joissa on suuria eroja. Syrjäkylillä on yhä paljon savupirttejä, joissa “tupa toimii samanaikaisesti sekä saunana että navettana”. Kirkonkylät ovat kuitenkin keskimäärin paremmin rakennettuja, ja niissä on siistejä talonpoikaistaloja.
Ehrströmin muistiinpanot kertovat maasta, jossa osa väestä eli yhä samalla tavalla kuin oli eletty satojen vuosien ajan. Tuvissa ei aina ollut savupiippuja tai ikkunoita, ja karja asui samoissa tiloissa ihmisten kanssa. Vauraammat talot olivat kuitenkin jo eri maailmasta, eikä sellaisesta lähtiessä tarvinnut pelätä saaneensa mukaan “hyppiviä tai ryömiviä otuksia”. Monin paikoin Suomessa harjoitettiin vielä kaskiviljelyä, vaikka uusia viljelytekniikoita oli jo otettu käyttöön. Ruotsin läheisyys näkyi Pohjanmaalla, josta myös Ehrström oli kotoisin. Alueella oli kiinteät yhteydet lahden toiselle puolen, minkä vuoksi uudet aatteet ja esimerkiksi viljelytekniikat saapuivat nopeammin länsirannikolle. Koska tiedonkulku oli paljon nykyistä hitaampaa, niiden leviäminen Suomessa otti aikansa.
—
Ehrström ei varsinaisesti ollut Suomen brändääjä, mutta hänen herkulliset kuvauksensa ovat jättäneet meille ikkunan 1800-luvun alkuun. Hän myös kertoo meille, millaisia radikaaleja ajatuksia nuorten ylioppilaiden piirissä liikkui 1800-luvun alkuvuosikymmeninä: suomesta virallinen kieli! Se toteutui vasta 1900-luvun alussa.
Ilkka Enkenberg 